Huone, jota kukaan ei varannut

TRANG, THAIMAA. Oma 30 neliön huone kattojen yli katsovalla parvekkeella ja ympärivuorokautisella huonepalvelulla. Aamupala ja uutta vilkkuvaa tekniikkaa. Yksityiskuljetus paikan päälle. Jopa vaatteet majapaikan puolesta. Täysi ylläpito. Kaupungissa Thaimaan sisäosissa, kaukana matkareittimme ulkopuolella.

Huone 325. Huone, jota kumpikaan meistä ei varannut. Huone, johon kumpikaan ei halunnut. Nyt se on kuitenkin koko maailman paras paikka olla.

Tytön tila on kuulemma vakaa, mutta muutama yö sairaalassa tarvitaan, sillä näissä ärhäköissä viruksissa on komplikaatioriskinsä. Päivällä hän leperteli vielä Koh Lantan lääkäriklinikan hoitajien kanssa. Oli silminnähden loistavassa, omassa iloisessa kunnossaan.

Me vanhemmat kuitenkin tiesimme, että neljä päivää sitten alkanut epäsäännöllinen oksentelu ja syömättömyys kuumassa trooppisessa ilmassa oli tullut siihen pisteeseen, että tauti pitää saada katkaistua nopeasti.

Olimme toki käyneet jo aiemmin lääkärissä. Vasta nyt kuitenkin tiesimme, ettei kyse ollut enää lääkärin epäilemästä merisairaudesta tai pelkästä kuumuudesta. Edes diagnoosilla ei ole tässä vaiheessa väliä, nyt kaiken mittarina on aika. Ja rakkaus.

Kun mikään ei enää mene kurkusta alas ja loputkin sisällä olleet nousevat ylös, on kiire. Kymmenkiloisen, yhdeksän kuukautta vanhan tytön terveydellä ei leikitä.

Edes diagnoosilla ei ole tässä vaiheessa väliä, nyt kaiken mittarina on aika. Ja rakkaus.

Vain parin tunnin päästä mukavasta juttelutuokiosta hoitajien kanssa, tyttö makaa silmät kiinni puolielottomana tiputuksessa klinikan tarkkailuhuoneessa. Neljä tuntia myöhemmin istumme hurjaa vauhtia kiitävässä ambulanssissa kohti sisämaata ja erityishoitoa antavaa yksityissairaalaa Trangissa.

Joudumme vaihtamaan ambulanssia matkalla. Pitkän matkan vuoksi toinen hälytysajoneuvo ajaa määränpäästä meitä vastaan vilkut päällä. Pysähdymme hetkeksi bussipysäkillä. Kannamme potilaan toiseen ambulanssiin, jossa hän äitinsä sylissä pedillä matkustaa kiireen vilkkaa sairaalan ensiapuun.

Neljä tuntia myöhemmin istumme hurjaa vauhtia kiitävässä ambulanssissa

Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin turkoosi meri menettää merkityksensä. Hetkiä, jolloin juuri tämä nariseva, kova peti, jossa saamme nukkua seuraavat yömme yhdessä tyttäremme kanssa, on maailman paras paikka.

Koska tyttö nousee kontalleen ja juttelee. Koska hänen sormensa harovat hiuksiamme. Koska hänen jalkansa potkivat innostuksissaan ilmaa. Koska hän hymyilee, kun herää pieniltä torkuiltaan. Koska hän tarttuu lähtökiireessä mukaan otettuun rantahuiviin, heiluttaa sitä ja hekottaa.

Ja sanoo isi ja äiti.

Hän ei vielä juo, mutta tässä paikassa sekin tulee ajallaan. Siihen asti hänen ranteessaan on tippa, joka on teipattu valtavan pahvipalan avulla pieneen kämmeneen.

Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin turkoosi meri menettää merkityksensä.

Kukaan lapsensa kanssa reissaava ei halua lapsensa sairastuvan matkalla. Näin kuitenkin välillä käy. Sairastutaan kotonakin. Haluamatta.

Silloin ei kannata pohtia hankalaa logistiikkaa tai loman keskeytymistä. Kun pitää mennä, pitää mennä. Odottelu voi johtaa hengenvaaraan ja paljon suurempien asioiden menettämiseen tai ainakin järjettömään huoleen, jonka rinnalla kuukausia haaveiltu hetki altaalla tai rantahiekassa tuntuu täysin merkityksettömältä.

Tämä on niitä hetkiä, jolloin sillä on väliä, että yritti suunnitella matkareitin terveydenhuoltomahdollisuuksien ulottuville. Nykypäivänä näinkin yksinkertainen asia on helppo tarkistaa etukäteen netistä: matkakohteemme lähellä oli useampikin klinikka, hieman kauempana luotettavan oloisia sairaaloita. Selvittämistyössä kyse ei ole panikoinnista tai ylihuolehtimisesta, vaan järjestä ja rakkaudesta.

Nyt myös vakuutukset maksavat itsensä takaisin mielenrauhana siitä, että voimme turvata lapsemme terveyden kaikkein parhaimmassa paikassa kustannuskatosta huolehtimatta.

Olisimme hankkiutuneet parhaaseen mahdolliseen hoitoon ilman vakuutustakin, mutta pakko myöntää, että Eurooppalaisen tarjoama kotimaan etätuki huojentaa huolestuneemmakin vanhemman mieltä. Suoralaskutus antaa sen sijaan aikaa silitellä tytön hentoja hiuksia, eikä selvittää rahasiirtoja tai sitä, mistä otetaan loppureissun rahat.

Kyse ei ole panikoinnista tai ylihuolehtimisesta, vaan järjestä ja rakkaudesta.

Meillä ei ole hengenvaaraa. Urbaani parvekenäkymä ja kaksi erittäin ikävästi selkää vihlovaa sänkyä hyvin siistissä täysin kotimaan sairaaloita muistuttavassa paikassa. Ulkona on 28 astetta, sisällä toipumiseen sopivat viileät 20.

Meillä on myös yksi iloinen tiputusletkuissa hymyilevä pikkutyttö. Ja kolme päivää parantua ja levätä. Nyt tuntuu siltä, että tuosta hymystä olisimme antaneet vaikka miljoonan. Vaikka velaksi.

Sairastuminen ei hidasta yleisesti matkustelutahtiamme, eikä hoputa mieltä paniikkiin. Tynnyrissä kasvattaminen ei ole ratkaisu. Onnettomuuksia ja sairastumisia sattuu kotiympyröissäkin.

Hoidon läheisyys on kuitenkin ratkaiseva tekijä jatkossakin. Nytkin olimme vain vajaan neljän tunnin päässä huippusairaalasta ja lastenlääkäreistä. Onni on myös se, että yksi lääkäreistä puhuu ymmärrettävää englantiakin. Loppujen kanssa kykenemme kommunikoimaan elekielellä ja käsin. Ja klinikka, jonne ensin hakeuduimme, sijaitsi vain vartin ajomatkan päässä majapaikastamme. Mikä huojennus.

Turkoosi meri ei häviä minnekään. Eivät myöskään nämä kolme reissaajaa yksityissairaalan huoneessa.

Ja oikeastaan millään muulla ei nyt, eikä myöhemminkään ole merkitystä.

Tuntuu siltä, että tuosta hymystä olisimme antaneet vaikka miljoonan.

Toim. huom. Matkatarina julkaistaan poikkeuksellisesti puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, jotta emme joutuneet huolestuttamaan läheisiämme kotimaassa taudin akuutissa vaiheessa. Tytöllä ja vanhemmilla on edelleen kaikki hyvin<3 ja matka jatkuu yhtä kokemusta rikkaampina ja siitä viisastuneina.