Jonottamatta olisit jo perillä

MIAMIN LENTOKENTTÄ, USA. Reissussa rähjääntynyt on tottunut siihen, että matkapäivänä on hermot kireällä välillä pienistäkin kommervenkeistä. Välillä niille nauretaan iso remakka päälle ja haudataan hauskoiksi muistoiksi tai maustetaan mielettömiksi reissutarinoiksi.

Kaikki meni hyvin Miamiin asti, jossa olimme alunperin pelkällä 1,5 tunnin läpikulkumatkalla.

Toisinaan kyseiset epäonnenkantamoiset kasaantuvat yhdeksi kaaosmaiseksi ketjureaktioksi, joka ei tunnu loppuvan millään. Tällaisista tilanteista kiillottuvat kultaisimmat kertomukset, mutta vasta asioiden käännyttyä kirkkaammaksi. Tapahtumahetkellä pumppu hakkaa, pinna kiristyy, väsy kiipeää kipurajoille ja hikikarpalot valuvat pitkin välilevyjen kukkuloita.

Tällä kertaa emme ehtineet edes määränpäähän ennen kuin tajusimme tämän olevan jälleen ”niitä reissuja”. Tai ainakin ”niitä reissupäiviä”, jolloin ainoa putkeen menevä asia on, noh eipä oikeastaan muu kuin pytystä liukkaimmin alas sujahtava, perinteinen ja tuttu kakka. Kaikki muukin tuntuu samaiselta tuotteelta, mutta tökkii vaan suolistotukoksen lailla ja pahasti.

Mutta asiaan. Ja tiivistetysti.

Olimme matkalla Helsingistä näppärästi Pariisin ja Miamin kautta Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen. Aikavyöhykkeitä myötäillen meidän piti olla perillä samaisen päivän illalla kuin lähdimme. Tämä siis vaatien siis kotiovelta hotellille kohtuullisen 24 tunnin matka-ajan. Kaikki meni hyvin Miamiin asti, jossa olimme alunperin pelkällä 1,5 tunnin läpikulkumatkalla.

Maahantulo-viisumi-passintarkastus-turvatarkastus-huumetesti-härdellin jälkeen ehdimme mukavasti lähtöportille. Kertoivat heti, että tulossa olisi noin 10 minuutin myöhästyminen. Okei, ei paha.

Vähitellen tiskin takana seisovat tädit alkoivat koostamaan omaa hanhiemon satukirjaansa. Kymmenen minuuttia alkoi venyä ja paukkua tarinankäänteiden myötä: Ensin kone oli ohjattu muualle lähestyvän myrskyn takia, sitten tuo kaatosadetta ja leiskoja kiitoradalle paiskova ukkosmyrsky tulikin jyrähdellen aivan päälle. Myrsky rauhoittui tunnissa ja muille kentille ohjattuja koneita alkoi vähitellen saapua takaisin Miamin kentälle. Myöhästymisarvio oli tässä vaiheessa ymmärrettävästi noin tunti. Koneet imaisivat uudet matkustajat sisään kentältä ja nousivat toinen toistaan komeammin siivet kiiltäen tummenevalle iltataivaalle. Hetken kiirestä ja hulinasta toipuva terminaali oli jälleen jokapäiväisessä rytmissään ja ihmisvirta päivittyi lento lennolta.

Paitsi meidän portillamme.

Tekosyitä ja tarinoita, runoja ja loruja. Lupaukset lähdöstä olivat komeita kuin eduskuntavaaliehdokkaiden puheet. ”Ihan pian. Kohta. Kerromme vähän ajan päästä. Tämä ei johdu enää kuin” – ja muita kuolemattomia ja väritettyjä valheita.

Vähitellen tiskin takana seisovat tädit alkoivat koostamaan omaa hanhiemon satukirjaansa.

Lopulta 4 tunnin jälkeen tädit päättivät tarinointinsa ja pääsimme koneeseen. Nukahdimme. Kahden tunnin päästä heräsimme samassa paikassa liikkumattomassa koneessa ilmoitukseen, ettei kone tule koskaan lähtemään parkista. Koska ukkosmyrsky. Koska ilta. Koska kone oli ensin ohjattu väärälle kentälle. Koska puuttui kapteeni. Koska miehistö ei lain mukaan saa tehdä niin pitkää päivää. Koska joskus jotain kenttätyöntekijää iski salama. Ja se kuoli. Koska huomenna on neljäs heinäkuuta. Koska nyt ei vain mennä mihinkään. Koska me ei nyt vaan voida.

Kimpsut ja kampsut olalle ja kahdensadan metrin uudelleenbuukkausjonoon. Kaksi tuntia odotimme uutta lentolippua ja hotellia yöksi lentoyhtiöltä. Samalla hoidimme asiaa puhelimitse lentoyhtiön kanssa. Kesti tunnin buukata uudet lennot (wtf!?!) pelkästään puhelimessa, puhumattakaan hotelliyön järjestämisestä.

Lipuista taisteltiin tunnollisesti kuin suomalaiset ilmaisista ämpäreistä. Koska emme tietenkään olleet härdellin vuoksi syöneet mitään, lähdimme liput saatuamme hakemaan nopeat lentoyhtiön tarjoamat iltapalat 7 tunnin odotuksen jälkeen täällä pikaruuan luvatussa maassa.

Seuraavat 45 minuuttia jonotimmekin sitten ’pikaruokaa’. Päätyessämme hotelliin aamuyöllä kolmelta kertoivat, että kuljetus kentälle lähtee kello 7. Todellinen power nap edessä.

Lipuista taisteltiin tunnollisesti kuin suomalaiset ilmaisista ämpäreistä.

Käsittämätön määrä jonottamista. Käsittämätön määrä dokumentoitua tietoa, jota kukaan ei löytänyt. Lentoyhtiö ei mm. ”tiennyt”, että olimme istuneet koneessa Pariisista Miamiin. Lentoyhtiö ei ollut kirjannut myöskään rouvan vegeateria tilausta, mikä käytännössä tarkoittaa että oli pärjättävä kekseillä, jäätelöllä ja sipseillä vuorokausi. Lentoyhtiö ei myöskään voinut koko tänä aikana vaikuttaa matkatavaroiden etenemiseen, koska reklamaatio pitää tehdä lopullisessa päämäärässä.

Tietenkin. Ja varmasti jonkunasteisen jonotuksen jälkeen.

Episodia kultasivat pikkiriikkiset hasardit hetket, joiden selostamiseen ei kannata antautua liian syvällisesti. Sanotaanko kuitenkin, että tiedämme esimerkiksi miltä tuntuu kuivunut klöntti deodoranttia päälaella ja meillä on täysi syy kutsua American Airlinesia Ameriikan Aeroflotiksi.

Hetken kiirestä ja hulinasta toipuva terminaali oli jälleen jokapäiväisessä rytmissään ja ihmisvirta päivittyi lento lennolta. Paitsi meidän portillamme.

Reissu ilman paria hassua vastoinkäymistä ei kuitenkaan ole seikkailu. Ja seikkailuun tässä aina lähdetään.

Ps. Saimme juuri tietää, että rinkkamme ovat Dallasissa (?!), josta mitä luultavammin saapuvat San Joseehen ennen kuin isäntänsä.

Pss. Toinen rinkka saapui keskellä yötä. Toinen reissaa yhä maailmalla. Pakkaustaktiikka auttaa näissä tilanteissa. Uikkarit, yhden päivän kamat ja parit alusvaatteet sekä lääkkeet ja peruskosmetiikka käsimatkatavaroihin. Toisen rinkkaan aina sama setti myös toisen reissaajan vaatteita. Mutta saisi se toisen rinkkakin jo saapua, muuten mennöö koko loma nyrkkipyykiksi.