SANTA TERESA, COSTA RICA. Jokaisella matkalla oppii jotain. Joskus yleissivistys jopa kasvaa, mutta yleensä kyseessä on knoppitieto, jolla pärjää tuurin tullen lähinnä Trivial Pursuitissa. Jos siinäkään.
Aluksi virheeltä näyttävä juttu voi olla parempi juonenkäänne lomallesi kuin uskotkaan.
Eilen saimme tietää, että mölyapinat siirtyvät lähemmäs Santa Teresan rantaa ja kylää silloin, kun on luvassa sadetta. Herätettyään meidät aamuviiden jälkeen ison vahtikoiran haukuntaa muistuttavalla mölyllään hokkuspokkus illalla satoi.
Opimme paikallisessa pirtelö- ja jäätelökioskissa sen, että kalacevichestä voi tehdä smoothien ja myydä sitä. Yhtään sitä maistanutta hullua emme toki tavanneet, emmekä totta tosiaan elämystä kokeilleet.
Montezumassa opimme sen, että kylän suurin juoppo haisee viereiselle tontille asti ja sen, että ikävimpiä vieraita ruokakaupassa eivät sittenkään ole rotat ja torakat – vaan haisunäätä, joka luikahti edestämme kylmäkaapin alle. Juoppo ja näätä eivät suuresta vertauskuvallisesta asteestaan huolimatta liity toisiinsa.
Täällä maailman kolkassa on selvästi myös tavallista, että koirat nukkuvat keskellä ajotietä, lyhyen läntä työmies siistii puskia valtavalla, rinnuksiin asti ulottuvalla viidakkoveitsellä ja että ravintolan naisten huoneen lattialla ryömii läjäpäin pieniä rapuja, koska ”ne asuu siellä”.
Montezumassa opimme sen, että kylän suurin juoppo haisee viereiselle tontille asti
Reissuun mahtuu aina myös virhevalintoja. Niistä oppii kompastellen kantapään kautta. Olisimme esimerkiksi helposti vaihtaneet takapenkkiläiselle mustelmia aiheuttaneen taksikuskin turvallisempaan kuljettajaan ja tilanteen, jossa toinen oli astua yli metrin pituisen käärmeen selkään.
Huonosti kommunikoiva, asiakkaita kohtaan välinpitämätön ja surkea viidakkobungalowin pitäjä meni (mökin mukana) yhden yön jälkeen sen sijaan vaihtoon, jotta virheen vaikutukset eivät kasvaisi loppulomaa kohti. Loma kun on sen verran spessu tilanne, ettei ajatustakaan halua eikä onneksi edes tarvi uhrata sellaisille asioille kuin esimerkiksi, mitä jo muutoinkin tympeä asiakaspalvelija jättää seuraavaksi tekemättä.
Saapuessamme tämän reissun viimeiseen kohteeseen Tyynenmeren rannalla sijaitsevaan Santa Teresaan se oli meille ensin vain yksi kylä pitkän ja pölyisen tien varrella. Tuntui kuin olisimme jälleen kerran tehneet virhevalinnan kohdesuunnittelussa, mutta joo, sattuuhan näitä.
Oli järkyttävän kuuma päivä ja jouduimme tallustamaan tuota pitkää pölyistä tietä majapaikkaamme kolme kilometriä rinkkoinemme. Pieni matka siinä kuumuudessa tuntui moninkertaiselta. Yhtään taksia ei tietenkään kylästä löytynyt. tuktukeista täällä saa vain haaveilla.
Tien vieressä lojui kuollut raato. Ehkä muurahaiskarhu. Ehkä rotta. Hajua riitti 50 metrin päähän. Eläimen tunnistaminen ei enää onnistunut.
Tien vieressä lojui kuollut raato. Ehkä muurahaiskarhu. Ehkä rotta.
Silmät osuivat repsahtaneisiin rakennuksiin, hylättyihin hökkeliviritelmiin. Kaikki tuntui likaiselta ja kummalliselta. Tie oli huonokuntoinen ja sitä näytti olevan vaikea ajaa edes nelivedolla.
Kun pitkän vaelluksen jälkeen saat vielä huonon vastaanoton paikassa, jonka pitäisi toimia melkein viikon varakotinasi, alkaa puhti loppua. Ei kai tämä mieletön turnee voi tällaiseen floppivalintaan päättyä?
On mielenkiintoista, miten muutamassa päivässä yhden pienen kyläraitin luonne voi muuttua. Se, kun löydät ensimmäisen kerran reitin viidakon läpi kauniille rannalle, jossa pelikaanit syöksyvät nälkäisinä kalaparvia koonneisiin ristiaaltoihin ja tyrskyt lyövät tuliperäisen maan tummiin reikäisiin kallioihin.
Kuinka suuret liskot makoilevat viistoon kasvaneiden rantapuiden päällä ja valtameren voima päätyy simpukoita kiiltelevään rantahiekkaan. Kun sattumalta löydät koko kylän parhaan sushimestan lukuisten ravintoloiden jonosta ja saat nauttia paikkakunnan rennoimmassa katuruokakojussa aitoja burrittoja.
Kun sen samaisen pölytien vierestä löytyy kasapäin kiinnostavia kuppiloita ja täysin sattumalta tulet vaihtaneeksi tympeän majatalon koko alueen kehutuimpaan, boheemin katalonialaisnaisen ihastuttavaan boutique-hotelliin. Varakotiin, jonka emäntä loihtii aamiaiseksi mielettömiä fuusiokeittiöannoksia ja jonka kanssa räkätetään yhdessä maailman hulluuksille. Paikallisin raakasuklaarouhein koristeltuja banaanipannareita ja passionhedelmäisiä luomusmoothieita.
Mölyapinoiden bongausta keittiön takana olevasta mangometsästä. Simpukoin ja kukkasin koristeltu kammari ja linnunmaidon lämpöinen uima-allas, jonne laskee iguaanipatsain komistettu lähde. Ympäri maailmaa hotelleja ja ravintoloita pitänyt, sydämin kuitit allekirjoittava Gemma sai pienen budjettipaikan tuntumaan paratiisilta. Ja pölyisen kyläraitin hehkumaan kuin Walk of Fame.
Joskus tulee oppineeksi siis myös sen, että aluksi virheeltä näyttävä juttu voi olla parempi juonenkäänne lomallesi kuin uskotkaan.
Kiitos Santa Teresa! Kiitos Gemma!
On mielenkiintoista, miten muutamassa päivässä yhden pienen kyläraitin luonne voi muuttua.
You might also like
Leave A Reply