CEBU CITY, FILIPPIINIT. Missä maassa järjestetään paraateja aamuviideltä? Siis niitä äänekkäitä kulkueita, jotka keskeyttävät liikenteen ja joiden ympärille kertyy väkeä tukkimaan kaiken muun ihmistoiminna. No Filippiineillä tietenkin.
Eikä toki ihan minä tahansa aamuna, vaan juuri silloin, kun me olemme siirtymässä lentokentälle ja juuri sillä tiellä, jonka läpi meidän pitäisi ajaa.
Panglaon tiheä sademetsä, sateet ja auringot sekä muikeat korallit ja paratiisi jäivät taakse jo eilen saavuttuamme lautalla väkirikkaaseen Cebu Cityyn. Tänään on aikainen lento Hongkongiin. Kentälle pitäisi lähteä jo viideltä.
Koska aamut ovat aina pahoja ja yleensä trafiikki aamuhämärässä mitätöntä heräilimme verkkaisesti. Taksiin nousimme 20 minuuttia suunniteltua myöhemmin, sillä liikenteen lisäksi laskimme kentän olevan pieni, vain kuuden lähtöportin verran pitkä. Ei siellä kauan mene millään.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin kuuntelemme kuskin kiroilua kapeaan ja ruskeaa sadevettä tulvivaan umpikujaan jumiutuneessa autossa. Kaupunginosassa, jonne emme koskaan eksyisi itseksemme. Kujalla, joiden väkeä pelkää tervehtiä. Paikassa, jota emme tunne.
Kujalla, joiden väkeä pelkää tervehtiä. Paikassa, jota emme tunne.
Ympärillä vaeltaa päämäärättömästi eiliselle fiestalle jäänyttä väkeä. Yksisuuntaisella kadulla seisoo pitkä jono tööttääviä autoja. Ne yrittävät ajaa kumpaankin suuntaan, vaikka leveyttä on hädin tuskin yhdellekään autolle.
Edessämme oleva lava-auto sammuu, kuskit huutelevat hermostuneina toisilleen ikkunoista, toiset yrittävät epätoivoisesti u-käännöstä. Trafiikin, metelin, kuran, veden ja muun kaaoksen välissä soljuu juopunutta tai huumeissa kuljeksivaa aamuyön zombieta. Hivutamme kädet oville ja lukitsemme ne.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin et läpäisisi lääkärillä verenpaineen mittausta. Hetkiä, jolloin et tiedä pelätäkö vai jännittää.
Päädyimme kujalle aivan sattumalta, kun taksi yritti ystävällisesti löytää kiertotietä ajoreitille osuneelle paraatikulkueelle. Valitettavasti näin ajatteli moni muukin aamun liikenteessä.
Välissä soljuu juopunutta tai huumeissa kuljeksivaa aamuyön zombieta.
Lisäksi valitun kujan viemärit olivat menneet edellisyön sateista tukkoon. Mikä pahinta, katu ei edes auta kiertotienä paraatille. Kun keitokseen lisätään muutama sekava tai päihtynyt kujalle eksynyt bonusyllätys, on soppa valmis.
Meidän piti olla kentällä 10 minuuttia sitten, ja matkaa on varmasti vielä paljon jäljellä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan autot kestävät ajaa keskellä kadunpituista, syvää jokea.
Jämähdämmekö tähän? Jämähtääkö joku muu auto edessämme? Onko täällä yhtään muutakaan ajokelpoista kiertotietä lentokentälle ja miten käyttäytyvät nuo täysin kujalla olevat ihmiset? Mihin suuntaan meidän edes pitäisi jatkaa?
On tarpeeksi absurdia, että yleensäkään missään ikinä Brasilian karnevaaleja lukuunottamatta olisi suuria paraatikulkueita aamuviideltä. Mutta että vielä tämä.
Meidän piti olla kentällä 10 minuuttia sitten, ja matkaa on varmasti vielä paljon jäljellä.
Kiroilu jatkuu. Samoin kuskin vauhdikkaat otteet. Tässä jää Neste-rallin kuraisimmat erikoiskokeet toiseksi, kun autot pyrkivät kaasua pumpaten irti mudasta. Minuutit ovat pitkiä.
Pääsemme lopulta kujalta, löydämme toisen kiertotien ja kuljettaja hurjastelee kentälle edelleen voimasanoja ilmaan viljellen. Vaikka yleisesti Filippiineillä kaikki puhuvat hyvä englantia, tällä kertaa kuski ei sitä puhu. Kiroilun tunnistaa kuitenkin helposti.
Lisäksi kuskin hermot ovat kireällä kuin koliikkikolmoset synnyttäneellä äidillä. Kuljettaja pujottelee kaistoilla ja tekee uhkarohkeita ohituksia kuin olisi elinsiirtosydäntä viemässä. Me pidämme penkistä ja toisistamme kiinni.
Yhtäkkiä auto pysähtyy. Kuljettaja kääntyy meihin päin ja tokaisee: ”Airport.” Olemme perillä.
Jopa kriittisen aikarajan sisällä. Ehdimme koneeseen. Wau. Huh. Puuh. Kuljettaja virnistää, pyörittelemme päätämme ja räjähdämme kaikki yhtä aikaa nauruun.
You might also like
Leave A Reply