Kehittyvän kuvauskaluston aikakaudella on meiltäkin jäänyt lipaston laatikkoon pölyyntymään muutama puolikäyttämätön digipokkari. Toistaiseksi. Nyt niille on nimittäin löytynyt ihan uusi tarkoitus. Anna kamera lapselle ja saat esimerkiksi matkakuviisi ihan uusia viboja.
Meidän perheessä kummatkin vanhemmista ovat innokkaita harrastajakuvaajia. Emme niinkään tavoittele taivaita tai ainakaan mielestämme liiaksi hifistele kalustolla, mutta kiinnostus visuaaliseen ilmaisuun elää vahvana taustalla, minne tahansa suuntaamme.
Alkufiilis on, että kuvaus todellakin innostaa.
Suomessa käymme usein viikonloppuisin kävelemässä urbaanissa ympäristössä tai luonnossa. Kuvailemme omaksi iloksemme ja kehittyäksemme ilmaisussamme. Kiinnostavinta on kuvata tuttuja paikkoja uusin näkökulmin ja kokeillen.
Ulkomailla linssin läpi tallentuu sekä parhaat hetket, kauneimmat, jännittävimmät kohteet sekä ihmeellisimmät otukset ja paikallinen arki. Kovalevyltä löytyy kymmeniä tuhansia ruutuja. Äh, satoja tuhansia luultavammin. Tarkkaa määrää emme uskalla edes arvata.
Kiinnostuksen ympäröivään kauneuteen ja asioiden tallentamiseen haluaisimme luonnollisesti opettaa myös lapsellemme, jos häntä nyt yhtään maailman katsominen linssin läpi hotsittaa. Luovutimmekin vanhan pokkarin 2-vuotiaamme käteen Sri Lankassa. Alkufiilis on, että kuvaus todellakin innostaa.
Kuvakasvatus: selfiestä omaan digipokkariin
Aloitimme tyttäremme kuvakasvatuksen jo vauvana. Eihän se mitään kovin hanakkaa ja suunnitelmallista ollut, mutta kiinnitimme huomiota siihen, millaisia ympäristöjä, kuoseja, kuvia ja muita visuaalisia virikkeitä hänelle annoimme. Tämä koski myös niitä kohteita, joita olemme hänen syntymänsä jälkeen valinneet matkakartallemme.
Halusimme lapsen kasvavan kauniiden, tai oikeammin esteettisesti mielenkiintoisten, asioiden ympäröimänä ja muodostavan oman kuvallisen ilmaisunsa alkeet erilaisten visuaalisten asioiden siivittämänä. Signaalit voivat alussa olla mitä tahansa. Yksi lapsi tykkää kukista, toinen riikinkukoista. Joku innostuu kuvakirjoista, joku liikkuvasta kaupungin sykkeestä.
Aloitimme kuvakasvatuksen jo vauvana. Eihän se mitään kovin hanakkaa ja suunnitelmallista ollut.
Isi yritti siemaista äkkiä, ennen kuin paparazzi ehtii sen ikuistaa. Ei onnistunut.
Tällä Kalametiyan rannalla taivallettiiin monet illat. Tytär viehtyi erityisesti pitkälle kiiriviin ranta-aaltoihin – ja löytyipä ne sieltä kuvistakin.
Nyt, kun ymmärrys on kehittynyt ja lapsi on leikki-iässä itse uteliaan aktiivinen kaikenlaista toimintaa kohtaan, tuntuu luonnolliselta ottaa lapsi myös mukaan siihen, että hän itse tallentaa asioita.
Aluksi tämä sujuu tietenkin piirtäen ja askarrellen, johon olemme pyrkineet vanhemmat, isovanhemmat ja lähisuku osallistumaan aina tarpeen mukaan.
Nykyajan teknologian siivittämänä hyvin nopeasti lapselle on tullut tutuksi myös älylaitteen mahdollisuudet, ja taisi hän itse ottaa ekan selfiensä puolivahingossa jo alle 1-vuotiaana.
Voi kuinka älypuhelimeen tallentaminen voikaan olla hänestä mielenkiintoista! Ja ihan muutaman vuoden päästä tuo kybernatiivi juoksee meistä taidoillaan jo kaukana edessä. Uskomatonta, mutta varmasti totta.
Kännykän avulla lapsi on siis tottunut jo varhain asioiden tallentamiseen linssin läpi. Ainakin meillä irtoaa kestovirne tai show-vaihde, kun kännykkä käännetään selfiemodelle. Itsensä tallentaminen on ollut hyvä alku.Videopuheluitakin on harrastettu lähisukulaisille jo muutaman kuukauden ikäisestä alkaen.
Ihan muutaman vuoden päästä tuo kybernatiivi juoksee meistä taidoillaan jo kaukana edessä
Mirissan Coconut Hill on yksi Sri Lankan kuvatuimmista spoteista. Joidenkin mielestä kaikki sieltä otetut kuvat ovat vain toistensa kopioita. Eivätpä ainakaan nämä.
Kamera sopii yhä nuoremman lapsen käsiin
Mutta että ihan oma kamera. Ihan kreisiä. Taisin itse saada ekan kamerani (vasta) teini-iässä. Kännykkämme tietenkin hankimme vasta opiskeluaikaan, eikä niillä voinut silloin ottaa edes vielä kuvia!
Veljenpoikani sai ensimmäisen videokameransa yhdeksän vanhana 2000-luvun alkupuolella. Hän oli koko pienen ikänsä valmistanut animaatioita piirtämällä ja tietokoneella. Rakentanut erilaisia esityksiä meille mökin soramontun päällä, tunnistettavan vahvasti visuaalisesti suuntautunut ja mielikuvitukseltaan ihastuttavan avoin kaikenlaisille mahdollisuuksille.
Emme meinanneet uskoa sitä, että hän oikeasti jaksaisi käyttää kameraa muutamaa kuukautta kauempaa. Mutta jaksoi ja kokeili, kehittyi ja kasvoi.
Nyt veljenpoikani on parikymppinen ja hakeutunut elokuva-alan opintoihin. Hän on koko lapsuutensa tehnyt kaikki kesät elokuvia, joka huipentui pari kesää sitten ensimmäiseen koko illan elokuvaan, johon värvättiin kokonainen tuotantoryhmä. Ensi-iltakin pidettiin oikeassa elokuvateatterissa.
Mutta että ihan oma kamera 2-vuotiaalle. Ihan kreisiä.
Mirissan majapaikan tärkeimmät samassa paketissa: ihana privaranta ja allas. Tai ehkäpä tässä yritettiin vangita valo, kuka ties.
Miten meni niin kuin omasta mielestä?
Mutta miten kameran käyttö sitten starttasi? Ihan hienosti, vaikka vähän tahmeasti.
Pieni kompastelu johtuu lähinnä kameran suuresta koosta pieniin käsiin ja sen käyttöön vaadittavasta hienomotoriikasta. Tätä pitää vielä treenata. Tytär toki ottaa kuvia innokkaasti, mutta moni laukaisu osuu ihan muualle kuin tarkoitettu, sillä kamera on jo laskettu käsistä, kun hän saa painettua pienellä sormellaan kuvan. Tai sitten jokin hieno idea jää kokonaan tallentamatta.
Moni laukaisu osuu ihan muualle kuin tarkoitettu
Wau, mikä rajaus. Isän piti varmaan olla kuvissa, rajaus vielä pikkukäsissä sattuman tuote. Joskus sekin toimii.
Pienen älypuhelimen käsittelytaidoista kuitenkin tiedämme, että taito karttuu nopeasti, kunhan hän vaan jaksaa harjoitella ja löytää kuvaamisen ilon. Ei Pikku Kakkosen -sovellustakaan nyt sentään päivässä opittu.
Mutta onko siinä sittenkin koko juju? Löytää jotain upeaa, joka ei ole otettu tavallisella aikuisten tyylillä suoraan ja sommitellusti. Epäkonventionaaliset rajaukset ja kohteet ovat koko tämän ihmiskokeen kerma.
Tangallen Kalametiyan kotimme.
Mitä nämä kuvat kertovat sitten matkoiltamme? No ainakin jotain sellaista, joka ei instaan, blogiin saati edes omiin arkistoihin ole koskaan aiemmin päätynyt. Yllättävän dadaistista, voimakkaasti elämänmakuista fotorealismia. Rinnakkaistodellisuutta ja raikasta näkemystä tähän tarkasti rajattujen, sommiteltujen ja käsiteltyjen kuvien aikakauteen.
On ihastuttava ajatus nähdä, mitä kaikkea pienen seikkailijan kameran muistikortille vielä tallentuukaan. Ja jos kameraa vahingoittuu, ei sekään ole maailmanloppu. Vanhoja digipokkareita on maailma pullollaan.
Epäkonventionaaliset rajaukset ja kohteet ovat koko tämän ihmiskokeen kerma.
Hei iskä ja äiti, teillä on matkajengissänne uusi kuvaaja! Tämä ihmiskoe siis jatkukoon.
Onko sinulla hyviä kokemuksia lapsen kuvaustaitojen kehittymisestä? Miten sitä kannattaa tukea ja mitkä virheet välttää? Kerro vinkkisi kommenteissa.
15 Comments
Hauska juttu ja todellakin erilaisesta perspektiivistä! Muutenkin mun mielestä ois tosi mielenkiintoista vertailla minkälaisia kuvakulmia erilaiset ihmiset valitsee samoista kohteista – yleensä sellaisia vertailuja on vaan käytännössä hankala tehdä. Niin ja itsellänikin lojuu pölyttymässä useampi toimiva digipokkari, jotka kyllä mieluusti luovuttaisin johonkin näin hienoon taideprojektiin 😊
Onpa hauskaa! 🙂 Jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin tämä vielä viekään. Varmasti on melko hauska hetki aina käydä kuvia läpi. 😀
Mukava idea ja hauskoja muistoja teille =)
Ihan parasta! Pienet ihmiset ovat niin tohkeissaan kun saavat käyttöönsä ihan oikean kameran. Toivottavasti kuvausinto tuosta vaan kasvaa kun hienomotoriikka kehittyy!
Meilläkin neiti olisi jo innokas kännykän ottamaan käsiinsä kun sillä kuvia räpsin xD
Oikein! 👌🏼 Meilläkin lapsia kiinnostaa kamerat ja annettiinkin mun ja siskon ensimmäinen kamera viime kesänä meidän tytölle 4v lahjaksi ja 2v myös ottaa kuvia sillä. Alkuun oli tosin aika totuttelu, kun noista meidän pokkareista puuttuu etsin ja kun annoin tytön parikertaa omaa kameraani kokeilla meinasi alkuun olla vaikea hoksata että nyt ei autakaan näkemään vaikka kuinka työntää naamaa kiinni kameraan 😅
Todellakin ihanaa fotorealismia sekä uusia perspektiivejä ja kuvakulmia. Hauska ja söpö postaus! 🙂
Olen tehnyt samanlaisen kokeen omilla lapsillani joskus aikoinaan. Tosin silloin olivat kyllä vähän vanhempia. Hauskoja kuvia tuli tulokseksi. Edelleen yhteisillä reissuilla ollessamme, käytän paljon poikien kuvia jutuissani. Tosin osin jo siitä syystä, että 16-vuotias kuvaa järkkärillä manuaalilla paljon mua paremmin : D
Ai niin, teillä ei toi Facebook kommentointi mahdollisuus ole toiminut pariin viikkoon.
Kiitos Anna tiedosta. Nyt näyttäisi taas toimivan:)
Hauska idea, maailma näyttää hyvin erilaiselta pienemmän matkailijan näkökulmasta. Mikä prokuvaaja hänestä tuleekaan, kun on aloittanut valokuvaamisen jo 2- vuotiaana! 😀
Siinä on luonnonlahjakkuus! 🙂 Me annettiin esikoiselle 7-vuotislahjaksi GoPro ja se oli ihan huippu (kunnes siis hajosi), koska lapsi tallensi arkea niin eri kulmasta. Reissuista puhumattakaan.
Mahtava idea antaa lapselle kamera käyttöön! Itse sain myös lapsena kertakäyttökameran joillekin koulureissuille ala-asteikäisenä ja ne kuvat ovat kyllä täyttä kultaa – kaikki tilanteet ja paikat on tallennettu ihan vain kuvaamisen riemusta 😀 Ja kuinka paljon todellisuutta pieni kuvaaja tuokaan kuvillaan, kun eivät ole liian sommiteltuja tai siloteltuja!
Loistava idea! Pitäisi kokeilla oman 3-vuotiaan kanssa 🙂 Mielenkiintoista, kun kameran saa käteensä henkilö, jolla ei ole mitään ennakko-odotuksia tai vakiintuneita tapoja valokuvaamiseen, lopputuloksena saattaa olla vaikka miten upeita otoksia!
Meillä kanssa tuo pikkuneiti saa välillä ripsiä kuvia. Tulee kyllä varsin mielenkiintoisia otoksia 🙂