MEXICO CITY, MEKSIKO. Lähes 30 miljoonaa meksikolaista sulloutuneena maljamaiselle, vuorten väliin jäävälle tasangolle yli kaksi tuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Paljon vanhoja, läpiharmaita koristeellisia kivitaloja. Värikkäitä tasakattoisia pikkukoteja.
Kaduilla vilisee väkeä, koska koko ajan joku on menossa jonnekin. Eikä suinkaan kiireellä; vaan maltillisesti naapurikulmiaan maleksien juuri sellaista vauhtia, että kadulle syntyy tungos, jossa pujottelu on tutummallekin kadunkäyttäjälle vaikeaa.
Ensimmäinen päivä matkustusväsymyksessä ei taida antaa vielä kovinkaan kokonaislaatuista kuvaa kaupungista tai sen asukkaista. Tietty kylähenkisyys ja maleksinta kuitenkin ehti tarttua aikaerosta kärsiville turistipaholaisillekin.
Vaikka kyseessä on yksi maailman suurimmaksi listatuista kaupungeista, rakennukset ovat kyllin pieniä nähdäkseen taivaan. Kaupat ovat myös enimmäkseen pikkuputiikkeja ja suurin osa kaduista kuin oma pikkuruinen kotikatumme Helsingissä. Myös ihmiset ovat pieniä – tai oikeammin lyhyitä. Tunne on välillä kuin jättiläisellä.
Oikeastaan kaikki tuntuu vielä pieneltä, joskin sekavalta, koska tämä kylä se vaan jatkuu ja jatkuu silmän kantamattomiin samanlaisena ruutukaavana kera modernien ja historiallisten talojen ja kadunpätkien.
Ainoa suuri asia on jokaisen tärkeämmän rakennuksen ja aukion keskeisemmässä paikassa valtavana liehuva vihreä-puna-valkoinen Meksikon lippu. Kaikki nuo liput kun kutoisi yhteen, siitä saisi kaikkien Suomen kesätapahtumien kaljateltat kymmeniksi vuosiksi.
Leave A Reply