Neljä tuhatta kaloria Montmartrella

PARIISI, RANSKA. On helppo saapua kliseiselle viikonloppureissulle turisitien kuluttamaan, mutta ah niin tunnelmalliseen Pariisiin. Kierrellä eiffelit, jonottaa louvret, ostaa röpelöinen katukuvamaalaus, juoda viiniä ja painaa baskeri alle korvien.  Mitä, jos yrittäisimme kuitenkin etsiä kerrankin samalla jotain aivan uutta kaupungista.

Ja niin teemmekin, sillä meillä on seuranamme paikallisopas. Kiitos ulkomailla asuvat ystävät! Kierrämme toki peruskorttelit, katselemme kadehtien alakerrosten ikkunoista boheemia cityelämää, kuvaamme harmaat katedraalit auringonlaskussa. Melkein kuin tarkkailisimme paikan elämää näyteikkunoista!

Ulkopuolisena paikallisena edes hetken

Pariisilaisia emme ole, ranskalaisiksi emme ala. Ei, me emme todellakaan halua olla niitä maailmankansalaisia, jotka sulautuvat mukamas kulttuuriin kuin kulttuuriin, ja palaavat matkoiltaan sieraimet afrokorujen kiertämänä, rastaletit pään koristeena ja inkatekstiilit ihoa syleilevänä.

Voit aistia kulttuurin nopeastikin, mutta tuskin mikään voi sulauttaa täysin toisissa ympyröissä varttunutta hetkessä tai lomamatkassa uuden kulttuurin edustajaksi tai toteuttajaksi. Tällä kertaa on kuitenkin vahva tunne siitä, että edes hetken saisimme kokea tunteen tai ripauksen jostain sellaisesta, jota emme ole aiemmin kokeilleet. Vaikka sitten täysin pintapuolisesti. Hmmm.

Kierreltyämme tuttua Montmartrea tovin löydämme pienen fonduepaikan La Taverne de Montmartre. Ulospäin se näyttää myllypuromaiselta kantisbaarilta. Yksikään mainos ei ole englanniksi (ei tietenkään, Ranskassahan olemme!), eikä kukaan kosiskele kadulla meitä sisään.

Vauhti racletesta

Sisällä löytyy juustoa, sitä kaikkein rasvaisinta raclettea – venyvää ja ah niin epätervellistä. Emme ole valinneet buddhamaista valaistumista tai sukellusta sen uskonnollisempaan rituaaliin, vaan syvennymme tällä kertaa ranskalaiselle ominaisesti perinteiseen juustonahmimisrituaaliin. Voiko sen syvemmälle parissa tunnissa ranskalaista kulttuuria sukeltaakaan.

Vaikka kaikenlaista on tullut reissuilla syötyä ja fonduepadan edessä kotibileissä hienosteltua, niin tämä puolen kilon kaloripakkaus sulamassa erillisessä, puolet pöytää vievässä henkilökohtaisessa ’grillissä’ on kiehtovaa. Ei ehdi edes viiniä maistaa, kun keltainen massa valuu vastusten kuumentamana raclette-pannuille. Pakko on nautiskella ja syödä.

Raclettesukelluksen jälkeinen iltakävely Montmartren huipulle ja sen satojen portaiden kapuaminen ylös, alas ja takaisin käyvät iltalenkistä. Näillä juustomäärillä saattaa naama kukkia huomenna kuin Kaivohuoneen tulppaanipenkki keväisin, mutta olemmepa sentään taas yhden uuden kokemuksen rikkaampia.

Ullakkohuone Montmartren taidehotellin katolla ison parvekkeen kera on häikäisevä! Auringonnousun säikeitä odotellessa.

Ps. Jos ahmituttaa, niin kippaa jälkkäriksi vain kivenheiton päässä raclettepaikasta perinteiset katucrepsit Au Petit Comptoir -kojun myyjältä. Nutella-täyttein on syntisen herkullista!