KUTCHING, BORNEO, MALESIA. Saimme eilen ensikosketuksen Borneon tiheisiin sademetsiin, kun pääsimme ihmettelemään puolivillien orankien elämää niiden luonnollisessa elinympäristössään. Oranssit karva-akrobaatit keinuttelivat joustavia kroppiaan puusta toiseen, nappasivat huultensa väleihin mojovan rivin banaaneja ja siirtyivät napostelemaan saalistaan viereisen puun oksalle.
Emojen karvoissa tiukalla kämmenotteella kiikkuivat pienet ihmismäiset vauvaorangit, jotka yrittivät nyysiä äitinsä hedelmälastista osansa. Urosten veikeä käynti liaanista toiseen paljasti, että puussa killuminen on perinteistä salitreeniä tehokkaampi keino saada muhkeat selkälihakset ja uskottava haba. Käsittämätöntä killumista ja ällistyttävän ihmismäisiä otuksia.
Orangit ovat veikeää porukkaa, mutta hermot ihmisvieraisiin niillä menee helposti, vaikka vierailemallamme suojelualueella oli tarkat vierailuajat ja säännöt. Liian lähelle ei saa mennä, eikä orankeja häiritä, syöttää omin eväin tai koskettaa (tämän ei kyllä etäisyyden vuoksi pitäisi olla mahdollistakaan).
Ei aina ihan leppoisia otuksia
Varoituksista ja säännöistä huolimatta nuori oranki puri meidän vierailumme aikana yhtä matkailijaa jalkaan ja saimme itsekin väistellä suuria tippuvia oksia ja kookospähkinäsadetta, joita eräs oranssi varhaisteini päätti päällemme kyllästyneenä viskoa. Onneksi kansallispuiston eläintenhoitajat olivat osanneet varoittaa vierailijoita aggressiokohtauksista, eikä kukaan orankien pällistelijöistä joudu viettämään loppulomaansa pää paketissa Borneon keskussairaalan tapaturmaosastolla.
Katse tiukkana banskuja veteleviin ystäviin takasi, että juuri muita eläimiä emme ehtineet bongata, vaikka ilmeisesti jokaisen lehden takaa olisi voinut löytää erilaisen verkkokalvolle syöpyvän hyönteishirviön. Ilmassa lenteli iloksemme sentään suuria, värikkäitä perhosia ja kultaa hohtavia sudenkorentoja. Puissa kiipeili tuuheahäntäisiä oravia.
Ja tulihan se reissun ensimmäinen käärmekin tavattua. Näytti ihan maassa lojuvalta oksalta, raukka.
Leave A Reply