SAN PEDRO, BELIZE. Vaikka Ambergris Cayen (ts. San Pedron) syvempi sielunelämä ei ole oikein vieläkään auennut meille, niin autiosaaren ihanuus paistaa edelleen kirkkaalta taivaalta.
Ihanaa jatkaa mitään tekemistä. Juuri sitä laiskuutta, jota arkiminämme ovat oppineet inhoamaan ja halveksumaan. Päivät kuljeksivat verkkaisesti ja seikkailijat ovat pysähtyneet hetkeksi. Ihmeellinen tekemättomyys ja asioiden suhteellisuus ympäroivät lomaamme. Aivot ovat killuneet jo vähän aikaa narikassa, eikä niitä tohdi kovin pian sieltä irti riuhtaista.
Ja tiedätteko, että juuri tämä paikka on se La Isla Bonita (=kaunis saari), josta Madonnakin laulaa. Toki fanit ilmeisesti kiistelevät kyseisestä faktasta intohimoisemmin kuin uskonnontutkijat Graalin maljan kohtalosta, mutta tämä on siis se ihan oikea mesta, jonne Grand Old Lady Pop Music kaihoaa.
La Isla Bonita
Tropical the island breeze
All of nature wild and free
This is where I long to be
La isla bonita
And when the samba played
The sun would set so high
Ring through my ears and sting my eyes
Your Spanish lullaby
I fell in love with San Pedro
Warm wind carried on the sea, he called to me
Te dijo te amo
I prayed that the days would last
They went so fast
Toisaalta saman laulun on oletettu kertovan myos Latinalaisen Amerikan mystisyydestä, ihanuudesta ja kauneudesta. Eipä hassumpi tulkinta sekään.
Eikä ihme! Saaren kauneudesta kertonee esimerkiksi sukellusretki, jonne mentäessä delfiinit uivat soljuvasti veneen vierttä ja pinnan alla näkyi toinen toistaan kauniimpia kaloja ja mereneläviä. Rannalla kuvatessamme meitä tervehti valtava rausku ja edelleen pihallamme luuraa toinen toistaa kiehtovampia suomupintaisia liskoja ja leguaaneja.
Tai sitten eilinen illallinen, jolloin eksyimme vain muutaman kortteli päähän autioutuneesta majapaikastamme, (joka on oikeasti siis aivan vireä mökkikylä, mutta jossa tuskin koskaan näkyy ketään, vaikka rannalla aukeaa ihana Karibian meri ja aivan mereen rajautuva allas on ällistyttävän iso ja houkutteleva.) Mutta siis se illallinen. Eipäs intouduta eksymään juonesta.
Näimme jo päivällä kyltin, jossa kutsuttiin upeaan ravintolaan. Paikkaan pääsisi päätiestä – siis siitä ainoasta saaren 13 kilometriä pitkästä auto-, tai siis paremmin golfkärrytiestä – jatkamalla vasemmalle vain muutama sataa metriä majapaikastamme pohjoiseen.
Kaupunkiin emme jaksaneet lähteä, koska myöskään keskustassa ei juurikaan ollut kokemuksen mukaan mitään ihmeellistä kummasteltavaa, joten seurasimme hämärää pikkutietä kuten kyltissä houkuteltiin.
Talot muuttuivat pienemmiksi, hämärä pimeämmäksi ja kyltti kyltiltä meiltä toivottiin yhä enemmän kärsivällisyyttä, koska pian olisimme perillä. Vasemmalle, oikealle, vasemmalle, pienen ruokakaupan ohi – ja siinä se oli: Romanttinen pikkuruinen, yhdeksi alueen parhaimmaksi nostettu ravintola keskellä kaunista pikkupuutarhaa – keskellä ei mitään.
Valot välkkyivät suurten tukkien päässä, joiden varaan viehättävä luonnonmukainen katto oli nostettu. Pöytiin oli kannettu pienet öljylamput ja täydellinen illalliskattaus. Ympärillä soi lempeä musiikki.
Ruoka oli niin suussa sulavaa, kuin se tällä helteellä ja näissä olosuhteissa voi olla. Söimme yhtä rauhassa, kun olemme tehneet kaiken muunkin viime päivien aikana. Illasta jäi kaikin puolin hyvä fiilis, vaikka nukkumaan mennessä mietti hetken, että mihin unimaailmaan keskellä ei mitään olimme jälleen kerran eksyneet.
Mystistä. Kaunista. Ihanaa. Sellainen tämä paikka parhaimmillaan on.
Fiksu täti se Madonna.
You might also like
Leave A Reply