SANTO DOMINGO, DOMINIKAANINEN TASAVALTA. Joskus yksi pieni virhe johtaa toiseen ja neuloo tapahtumien verkon, jota et koskaan odottanut. Ja se kaikki tapahtuu hetkessä. Näin kävi meille ensimmäisenä iltana Dominikaanisen tasavallan pääkaupungissa Santo Domingossa.
Etsimme ruokaa, saimme seikkailun. Onneksi emme sentään tulleet ryöstetyiksi.
Reissaamisen Rubikin kuutio takaa, että pienen pieni hetki voi kaaosteoriaan perustuvan perhosefektin tavoin synnyttää vahingon hetkestä suuren seikkailun. Laiskuuden lieveilmiönä unohdusten uomiin joutuneet vaatimattomat espanjan taitomme ajoivat meidät tilanteeseen, josta matkaoppaat, äidit ja tuo kuuluisa internet varoittavat.
Ensimmäinen ilta Dominikaanisessa tasavallassa ja lähdemme tuntemattoman matkaan pimeille kujille. Syömme katubaarista, jonka edessä hengaa paikallisen nuorison lisäksi jalkansa ja aivonsa impannut muusikko. Pyörätuolissaan lojuvan, tinneripulloa nuuskivan, tyhjäkatseisen miehen ulkoasu kertoo, että ystävät ovat kaikonneet vuosikymmeniä sitten. Samoin aivosolut.
Näillä yhtälöillä ei liene juurikaan merkitystä sillä, että tietenkin muutama tunti aiemmin nautiskelimme juomiamme jäillä tietämättä tuon taivaallista, ovatko kuutiot paikallisen vesijohtojärjestelmän bakteeripitoisia lapsukaisia vai hygieniaa vaalivia teollisia ja turvallisempia. Siitä tämä grillille tiemme vienyt tapahtumaketju sai kuitenkin alkunsa: juomien tilaamisesta.
Parinkymmenen matkustustunnin jälkeen illan kulun määrää nälkä ja jano. Etsimme ruokaa, saimme seikkailun ja, thank god, emme tulleet ryöstetyiksi.
Ruoka hukassa, samoin espanjan alkeet
Lähdimme tavanomaiseen tapaamme etsimään hotellille saapumisen jälkeen nopeaa illallismestaa ja samalla verryttelemään lentokone-ergonomian turruttamia perslihaksia.
Ei aikaakaan, kun näimme kolonialistisesta kääreestään hiljalleen rapistuvan kivitalon katolla oranssin kajon. Arabialaistyyliseen kattoloungeen kävi kulku omistajan kodin eteisen kautta. Viehättävää. Autenttista. Ja ah, tässä nälässä niin tyydyttävää.
Tilasimme koko tarjottimellisen hummusta, leipäsiä, taboullehia ja toinen toistaan kummallisempia tahnoja. ”Ja valkoviinilasi ja pullo President-olutta”, jatkoimme espanjan alkeilla kangerrellen.
Ensimmäinen ilta on aina ihmeellisin. Keikahtanut kuunsirppi ja vieras tähtitaivas. Taianomaisessa tummuudessa kurkkivat valopatsaat ja ikkunoista välkkyvät valot. Ruhtinaalliset, siirtomaa-aikain herraintalot. Muutama katoton, hyljätty varasto. Kadulla vaeltelevat, reviiriään tarkkailevat koirat. Rommipulloaan kättelevä kulkuri. Kaukaa soiva marimba, sydämen sykettä vahvistava latinobiitti ja riemunkirjavana iloitsevat diskovalot. Viileä tuuli, joka halkoo vielä tunti sitten tukahduttaneen 28 asteen hävettäviksi pikkiriikkisiksi vilunväreiksi.
Tiedättekö sen tunteen, kun siemailee lasin viiniä mahdollisimman hitaasti – ja lopuksi huomaa, että tuskin maistoi juoman viehkeitä aromeja, koska keskittyi millilitra millilitralta juoman säästelyyn. Juuri sellaiselta maistui ensimmäinen dominikaanilasillisemme. Puolen tunnin päästä päätimme ottaa toiset. Kyllä se ruoka pian tulee ja lomallahan tässä ollaan.
Kyllä se ruoka pian tulee ja lomallahan tässä ollaan.
Tunnin odottelun ja epätoivoisen siemailun jälkeen olimme valmiita luovuttamaan, sillä valtava nälkä ja monen unihiekkapussin painamat luomet alkoivat piristävässä tuulenvireessäkin painua epämiellyttävän alas. Missä hitossa se ruoka viipyy?!
Kun suomalainen on juonut kaksi äärimmäisen viivyttelevää odotusjuomaa ja ihmetellyt vartin siihen päälle, hän uskaltaa tiedustella tilannetta. Näin käy viimein ilmi, että hapuileva ”ja” (y, lausutaan i) muuttui epäröidessä ”taiksi” (o) – ja tilatessamme odottelujuomat deletoimme tällä vokaalihäiriöllä aiemman ruokatilauksemme. Auts
Niinpä kello lyö puoltayötä, jokainen vietteleväntuoksuinen empanadaskoju on jo suljettu, baarimätöllehän emme tällä väsymyksellä lähde, emmekä tietenkään enää takametsien suomalaisina kehtaa uutta taboulleh-tarjotinta tilata.
Puolen tunnin sompailun, viiden ryöstöhintaisen turistisyöttölän ja hylätyn rommipubin jälkeen olemme yhä ilman ruokaa. Törmäämme Migueliin. Hän esittelee itsensä hotellimme siivoojaksi (mikä muuten paljastuu todeksi vasta hänen saattaessa meitä takaisin majataloon) ja kutsuu meidät ystäviensä luo syömään: ”Tuosta oikealle ja sitten vasemmalle. Siellä on ravintola”.
Ja näin: helpot, nälkäiset ulkomaalaiset lähtevät mukaan.
Muutama sydämen tykytys myöhemmin, lyhyt kulku läpi pieniä tuntemattomia katuja, kunnes kulman takaa pilkahtaa vihreä valo ja vetovoimainen grillin tuoksu. Mustan takorautaportin väleistä aukeaa minikokoinen katukoju, josta paikalliset yökukkujat piipahtavat hakemassa edullista ja herkullista street foodia.
Kokkeina parikymppiset pojat, jotka viettävät iltansa mieluummin porukalla lieden viereissä kuin kaupungilla päämäärättömästi notkuen kuten muut ikäisensä. Tuoksu on huumaava ja seura, noh, mielenkiintoista.
Rapea leivänkannikka, etikkainen kaaliseos ja paksu pihvi käärittynä pieneen muovipussiin. Täällä ravintolapäivä on joka päivä. Hinta 1,5 euroa juomineen ja maku järjettömän hyvä.
Y vaihtui O:ksi ja reissaajien tavallinen tankkaushetki seikkailuksi.
You might also like
Leave A Reply