Filippiinit – Suklaakukkulakiire, Boholin Chocolate Hills

BOHOL, FILIPPIINIT. Aamulla lähdimme retkelle. Monumentaaliset suklaakukkulat, Chocolate Hills ja söpöt yöapinat tarsierit (toki päiväaikaan) piti nähdä. Samoin Boholin arkea, jokiristeily syvässä viidakossa, pari rehevää riisipeltoa ja ne joka paikan perinteiset käsityöläismarkkinat.

45 minuuttia ennen lähtöä menimme aamiaiselle. Sitä ehtii vallan hyvin, eikä juuri muitakaan asiakkaita ole aamuvarhaisella. Ehtii helposti  juu Suomessa. Vedät viidessä minuutissa leivät ja hedelmäsalaatit. Toisessa kahvin, ehkä santsikupinkin. Ja tietysti tuorepuristetun ihanan ananasmehun. Sitten vielä vessaan ja pakkaamaan.

Niin. Suomessa.

Filippiineillä on toisin. Täällä ei eletä kiirehtien, joten vielä 5 minuuttia ennen lähtöämme odotimme vielä hedelmälautasta. Olimme paniikissa käyneet vuorovessassa ja pakkaamassa sekä jostain kumman syystä ehtineet hotkia aamupalan juurikaan ilman nautintoa, vaikka toimenpiteellehän oli ollut ruhtinaallisesti yli puoli tuntia aikaakin. Retkipäivä edessä, joten tankkaamassahan sitä oltiin. Ei siinä nyt mitään aikaa ollut nautiskella. Ruuat kurkkuun ja radalle.

Ei siinä nyt mitään aikaa ollut nautiskella. Ruuat kurkkuun ja radalle.

Busy vai rela?

Tämä aika ja tarkkuus on meille pohjoismaalaisille haaste, vaikka emme edes myönnä olevamme kovin tarkkoja kotimaisessa mittakaavassa.

Uruguayssa muutama vuosi sitten menimme kivaan ravintolaan lounaalle. Odoteltuamme 20 minuuttia tilaustamme aloimme naputella pöytää ja vilkuilemaan tarjoilijaa hermostuneesti. 40 minuutin päästä olimme järjestäneet edessä olevat aterimemme symmetrisesti, lukeneet pöydälle jätetyt drinkkiständit ulkoa sekä laskeneet tarkasti, ketkä asiakkaat olivat tulleet meidän kanssa samaan aikaan ja missä vaiheessa heidän tarjoilunsa ovat.

Seurasimme haukkana tarjoilijan jokaista liikettä. Lopulta tilasimme toisen juoman, sillä ei edessämme lämmennyt drinkki voinut millään kestää edes pienin kieltä kostuttavin siemauksin viralliseen syömiseen asti.

Jatkoimme pöydän rummuttelua ja paatoksellisesti kummastelimme toisillemme, missä vain muutaman minuutin keittiöltä valmistusaikaa vievät annoksemme ovat. Välissä ryystimme minimaalisia pillillisiä uudesta juomasta.

Yli tunti oli mennyt, kun kehtasimme vihdoin vinkata tarjoilijalle ja tiuskaisten kysyä asiasta. Taisimmepa samalla todeta näsäviisaasti hänelle, kuinka kauan olimme jo odottaneet. Kestohymyilevä tarjoilija huudahti meille iloisesti rastojensa takaa: ”Relax.”

Isku tuli vasten kasvoja. Ai niin, mehän olemme lomalla.

Ai niin, mehän olemme lomalla.

Viimein matkaan

Niin myös tänään. Apinat ja kukkulat eivät häviä mihinkään muutamissa minuuteissa tai tunneissa, eivät edes päivissä. Eikä myöskään retkipäivän kuskimme, joka odotteli lunkisti aulassa meitä hätähousuja sen muutaman minuutin, kun myöhästyimme.

Suklaakukkulat olivat aivan huikeita järjettömän upea kokemus. Vieri vieressä lähes symmetrisiä kumpuja silmänkantamattomiin. Voiko tämä olla edes totta?

Tarsierit vievät sydämemme kaikessa pikkuisuudessaan. Ne isot silmät ja tiukka pikkuriikkinen ote oksasta. Pyrimme välttämään niitä paikkoja, joissa tarsier-apinoita nostetaan turistien syliin kuvattaviksi toiminnan epäeettisyyden vuoksi. Hentoisilta apinoilta murtuvat usein siinä touhussa luut. Öisin elelevä apina nyt varmaan tykkää päivävieraistakaan elinympäristönsä lähellä, mutta ainakin annoimme sille rauhan olla itsekseen ja tirkistelimme matkan päästä kajoamatta siihen tai sen kotioksaan.

Jokiristeily keskellä sademetsää filippiiniläisten karaoke-esitysten kera oli hassusti korni, rehevät riisiterassit ja korkeapuiset lehdot henkeäsalpaavia. Pisteenä iin päälle tapasimme vielä kirkkaan vihreän rukoilijasirkan hötkyen kävelemässä terassimme ovessa. Kokemuksen linnunkokoisen heinäsirkan istuutumisesta rouvan olkapäälle ja sitä seuranneen pelonsekaisen kiljahduksen olisimme voineet jättää väliin.

Huomenna korallikaloja ja delfiinejä pienellä Balicasang-saarella.