Veden ja meren pelko, pohjan kammo. Talassofobia. Se alkoi jo ollessani lapsi. Rakastin vettä, uimista, merta ja merellä olemista, mutta en voinut sietää uimista vapaasti ulapalle jatkuvassa tuntemattomassa vedessä. Ihan aina ei ole ollut näin.
Olen syntynyt merenrannalla ja kasvanut länsirannikolla. Lapsuuden parhaimmat muistot lähtevät vesileikeistä. Oleskelu laiturilla, veneessä ja laivalla saa yhä sydämeni kehräämään. Meri on se elementti, josta saan voimaa. Haluan elää meren äärellä ja yhä päivittäin käyn rannalla kävelemässä kuunnellakseni merta.
Mutta hyppäänkö mökkilaiturilta mereen? En. Sukellanko katsomaan maailman upeimpia korallieläimiä kirkkaan turkoosiin veteen? No hyi, en varmasti.
Suurimmassa osassa paikkoja, joissa kiertelemme, vesi näyttelee tärkeää elementtiä ja osa elämystä on myös veteen pulahtaminen. Miten voi nauttia maailman upeimmista paratiisisaarista, jos ei tykkää uida tuntemattomassa vedessä?
Meri on se elementti, josta saan voimaa. Mutta hyppäänkö mökkilaiturilta veteen? En.
Tuntemattoman pelko
Mitä kauemmalla aavaa ollaan ja mitä tummempaa vesi on, sitä kammottavammalta tuntuu mennä veteen. Jopa vuosikymmeniä tutut, rakkaimmat rannat saattavat aiheuttavat välillä kammotuksen tunteita, jos joudun niissä uimaan.
Nykyään käyn harvoin uimassa edes oman mökin laiturilta, sillä niin epämiellyttävältä tuntuu astua veteen, jonka eläimistöä en näe. Mitä niljakkaampi ja epätasaisempi pohja, sitä karmivampaa. Mitä sameampi vesi, sitä enemmän hirvittää.
En pelkää merta tai hukkumista, vaan sitä tuntematonta, joka avoimessa vedessä piilee. Siksipä jo ennen lapsen tuloa päädyimme valitsemaan usein majapaikkoja, joista löytyi uima-allas. Joskus sentään uskaltaudun toki rantaveteen, kiitos mieheni, joka tsemppaa ja ymmärtää syvälle juurtunutta pelkoani.
Kerään voimani ja teen sen. Yleensä muun ilon siivittämänä, jotta pelon tunne unohtuisi.
Pitkään en tiennyt, että samanlaisia pelkoja on muillakin. Kätkin sen ja yritin olla reipas. Suoritin pakolliset mökkisaunomiset ja uimareissut tuskallisin tuntein.
Vasta 27-vuotiaana kuulin eräältä kollegaltani, että hänkin kammosi merenpohjaa. Sen jälkeen vasta ymmärsin: En olekaan ainoa. Meitä on paljon.
Pelkoni sai alkunsa lähes 40 vuotta sitten.
Mitä niljakkaampi ja epätasaisempi pohja, sitä karmivampaa. Mitä sameampi vesi, sitä enemmän hirvittää.
Julma pila
Lapsuudessani tapahtui kummallinen tapahtuma, josta uskon meren pelon saaneen alkunsa. Olin niin pieni silloin, että tuskin muistan tapahtumaa kunnolla. Jotain kumminkin.
Sinä kesänä kuumuus valloitti Lounais-Suomen ja kävimme uimassa varmaan päivittäin. Välillä meressä, välillä läheisillä lammilla.
Eräänä päivänä lähdimme perheemme kanssa tutuille hiekkasärkille uimaan. Ne sijaitsivat vain kilometrin päästä kotoamme ja olivat kuin tehtyjä lasten pulikoimiseen. Särkillä oli lempeä hiekkapohja, lämmin makea vesi, tarpeeksi matala ranta ja vähän virtauksia.
Lähdin tuttuun tapaan kahlaamaan rantaveteen. Pienijyväistä hiekkaa oleva pohja oli kiva sileille pienille varpaille ja kirkkaan veden läpi näki, mihin oli astumassa. Rannasta löytyi sileitä leipäkiviä keräiltäväksi kahluumatkalle ja hiekkaa, josta koota komeimmat linnat.
Olin vasta opettelemassa uimista, joten kahlaus rantavedessä ja pieni pulikointi käsipohjaa oli ihaninta, mitä pieni lapsi saattoi tietää.
Kävelin pahaa aavistamatta eteenpäin. Vesi ylsi reisiin asti. Yhtäkkiä näin pohjassa valtavan mustan ravun. Se oli pyöreä ja litteä, ja sillä oli kummallakin puolella pienet sakset. Sellaisia rapuja ei edes Suomessa kasva, mutta siinä se vain oli raumalaisen hiekkasärkän pohjassa tuijottelemassa kuin suurempikin maailmanmatkaaja. Oikea se oli, mutta varmaan jo tuossa vaiheessa kuollut.
En vieläkään tiedä, kenen julma pila oli kyseessä. Edelleenkään edes nelikymppisenä en kuitenkaan voi sietää menemistä veteen, jonka pohjaa en tunne ja näe kauemmas. Julmasta pilasta kasvoi lapselle trauma.
Tappajahai-tyyppiset leffat vauhdittivat tietenkin jo olemassa olevaa pelkoani myöhemmin.
Kätkin pelon ja yritin olla reipas. Suoritin pakolliset mökkisaunomiset ja uimareissut tuskallisin tuntein.
Veden pelko on yleistä
Aquafobia ja talassofobia ovat erilaisia veden pelkäämisen lajeja. Pelko voi ilmetä monella tapaa.
Jotkut pelkäävät syvyyttä, uimista, hukkumista, veden pinnan alle joutumista, meren päällä kulkemista tai vesipisaroiden tuntua iholla, kuten sadetta.
Jotkut sen sijaan pelkäävät jopa lentämistä meren yllä, mikä estää heitä matkustamasta kaukaisiin maihin. Toiset kammoksuvat meressä elävän eläimistön kohtaamista tai kosketusta.
Vedenpelko on yleistä, mutta pelon ilmenemismuotoja on monia. Pohjan ja avoimen tuntemattoman veden kammo on niistä yksi. Luulen itse pelkoni olevan enemmän talassofobiaa, vaikka itsessään en merellä oleilua tai sen päällä kulkemista pelkääkään. Ehkä on kyse siitä eläimistöstä ja siitä, etten näe, mitä varpaiden vieressä uiskentelee vai lymyileekö yhtään mitään. Kaikki tämä vain koska joku ääliö yritti joskus 80-luvulla tehdä raumalaisella uimarannalla hauskan, mutta julman pilan.
Nykyään käyn harvoin uimassa edes oman mökin laiturilta, sillä niin epämiellyttävältä tuntuu astua veteen, jonka eläimistöä en näe.
Yhä useampi ihminen pelkää luontoa. Eniten ihmiset tuntuvat pelkäävän vedessä sitä, mikä on pinnan alla ja silmän kantamattomissa, eläimistöä ja kasvistoa. Toiset foobikot voivat polskia vapautuneesti esimerkiksi allasvedessä, mutta kokevat ahdistuksen tunteita, kun pitää pulahtaa saunan jälkeen järveen tai mereen.
Minäkin uin sujuvasti altaassa, joskus jopa kirkkaan turkoosissa vedessä, jos hiekkapohja on sileä ja koko ajan silmän erotettavissa.
Veden pelko voi ilmetä monella tapaa.
Miten voin sitten nauttia turkoosista merestä matkalla?
Olen yrittänyt siedättää pelkoani eri keinoin jo vuosia, mutta se ei lopu tai häviä minnekään, joten sen kanssa pitää vain elää.
Olen elämässäni kokenut huomattavasti kamalampia asioita kuin yksi rapu rantasärkillä lapsuudessa, enkä nykyään kovin monia asioita pelkää siten, että se minua estäisi jotain tekemästä. Jostain syystä tästä pohjan kammosta en kuitenkaan pääse yli.
Lähden ilolla sukellusreissuille lueskelemaan kannella kirjaa kuullakseni ryhmän saapuessa vedestä, mitä kaikkea on pinnan alta löytynyt. Ilahdun ja oikein kutkuttaa päästä katsomaan muiden ottamia vedenalaisia kuvia ja kuulemaan herkullisimmat tarinat pinnan alta.
Kannelta on usein kauniit näkymät niin veteen kuin saarille. Ja merellä olen viihtynyt aina. Se rauhoittaa ja antaa sielulle levon.
Usein myös veneestä näkee kaikenlaista. Indonesiassa aikoinaan taisin olla ainoa sukellusreissulainen, joka näki etsityn rauskuparven. Rauskut uivat pinnassa, kun muut reissulaiset samoilivat pohjaa.
Olen ollut myös usein mieheni ja ystävien kanssa surffireissuilla. Minä olen se, joka kuvaa rannalla ja fiilistelee tunnelmia illallispöydässä, katselee nousuveden liikkeitä ja kerää simpukoita onnellisena rantavedessä, kun toiset viilettävät tukka putkella aalloilla. Saan olla osa tärkeää kokemusta, vaikka minulla on este, jonka vuoksi en voi osallistua itse aktiviteettiin.
Merellä olen viihtynyt aina. Se rauhoittaa ja antaa sielulle levon.
Seikkailijan mieli päihittää toisinaan pelon
Kun aloimme matkustaa kahdestaan, tein paljon töitä sen eteen, että minäkin pääsisin pulahtamaan paratiisirannoille, sukeltamaan maailman upeimmille koralleille ja ratsastamaan kauneimmille aalloille.
Olen onnistunut vain uimisen suhteen. Uintiretket pidän usein lyhyenä, jotta pelko ei ottaisi valtaa.
Käyn pulahtamassa aina, kun se tuntuu vähänkin mahdolliselta. Aina ei todellakaan tunnu siltä, että mereen on pakko päästä, mutta poikkeuksiakin löytyy. En uhmaa fobiaa turhaan. Elän sen kanssa sovussa ja yritän kokea merta siinä muodossaan, kun se tuntuu minulle vielä miellyttävältä.
En pakota itseäni koskaan mereen ja hyväksyn jänistämisen. Mutta hyväksyn myös sen, että foobikkokin voi aika ajoin rohkaistua. Minun tapauksessani pelon voima on päivästä ja paikasta kiinni.
Olen uinut Intian valtameressä, Tyynessä valtameressä, Atlantissa, Välimeressä, Karibianmeressä, Meksikonlahdessa ja Itämeressäkin. Olen uskaltautunut myös snorklaamaan mieheni avustuksella matalammille koralleille ja tehnyt pitkiäkin snorklauksia rantakoralleilla Indonesiassa, Belizessä, Malesiassa, Dominicalla, Kolumbiassa, Meksikossa ja Filippiineillä. Usein olen meinannut jänistää, mutta sitten olen rohkaistunut.
Ensin snorklasin pitäen mieheni kädestä kiinni. Nykyään kättä ei tarvita, kunhan hän snorklaa vierelläni ja saan tarttua häntä olkapäästä kauhun yllättäessä.
Kerran noustessani juuri ylös pitkältä snorklaukselta Belizessä Karibianmerellä, vesi alkoi kuhista riuttahaita. Oikeastaan koko juttu ei kauhistuttanut, vaan lähinnä nauratti, sillä olin jo veneessä turvassa.
En uhmaa fobiaa turhaan. Elän sen kanssa sovussa ja yritän kokea merta siinä muodossaan, kun se tuntuu minulle vielä miellyttävältä.
Pelko ei ole syy jättää kokematta asioita, mutta elämyksiäkin on monenlaisia.
Myös uimakengät auttavat. Uskallan kahlata rantavettä ja uidakin, kun vesi on tarpeeksi kirkasta. Silti joka ikinen kerta, kun pitää, saa tai voi mennä veteen, mietin kahdesti.
Usein tuntuu, että olen rannan ainoa nelikymppinen, joka ei uskalla veteen ilman uimapatjaa. Minäpä sinne astelen neonvärinen patja kainalossa ylpeänä. Patja takaa, että menen. Se tuo jonkinlaisen turvan. Ja jos näytän hölmöltä, niin ei haittaa.
Myös seikkailumieli ja uteliaisuus voittavat toisinaan pelon. Kerran Floresinmerellä valtavassa kuumuudessa ja muiden ilakoidessa uskaltauduin jopa hyppäämään laivan kannelta täysin avoimeen veteen ilman minkäänlaista valmistautumista.
Tästä kiitos kirkkaan turkoosin veden aiheuttaman vapautumisen ja muutoin minulle ominaisen heittäytymisen hulluuden. Yli 10 metrissä sijaitseva hiekkapohja näkyi ja lähin saari oli sadan metrin päässä. Ympärillä oli muita ihmisiä, enkä joutunut astumaan pohjaan.
Armollisuuden ja uteliaisuuden kombo
Veden pelko ei ole minulle syy jättää kokematta asioita, mutta elämyksiäkin on monenlaisia. Minulla ei ole tarve aina uhmata mieltäni pakottautumalla paikkoihin, joista en pidä. En myöskään varta vasten halua kasvattaa pelkoani.
Joskus haluan rohkaistua, toisinaan en. Jos ei tee mieli uida, sukeltaa tai surffata, sitten nautin toisella tapaa. Se, että toinen meistä on vesihirmu ja toinen varovaisemmin veteen suhtautuva, ei ole estänyt meitä menemästä yhteenkään kohteeseen. Veden pelkoa en myöskään halua siirtää lapselleni.
Yritän sopeutua veden pelkooni armollisesti, ilman äärimmäistä pelon manaamista ja sen vahvistamista. Pelko on olemassa, mutta en aktiivisesti sitä ajattele. Pelko ei estä myöskään avaamasta ajatuksia uusille kokemuksille.
-Eve
Meillä monella on pelkoja, jotka vaikuttavat valintoihimme matkustaessa. Onko sinulla pohjan kammoa tai veden pelkoa? Pelkäätkö jotain muuta asiaa, joita kohtaat matkustaessa? Kerro kommenteissa, miten sinä olet selviytynyt pelkosi kanssa.
You might also like
20 Comments
Mahtavaa kuulla että osaat nauttia rantaelämästä täysin rinnoin omilla ehdoillasi! Itselläni on myös pelkoja, jotka tosin eivät liity veteen, mutta yhteistä pelolla kuin pelolla on se että täytyy olla itselleen armollinen ja uhmata pelkoa vain omasta halusta, ei missään nimessä pakottamalla. Kun on jokseenkin sujut pelkonsa kanssa, sitä ei jotenkin osaa edes harmitella että jotkin asiat jäävät kokematta. Lähipiirissäni on myös vesikammoinen henkilö, mutta kammo ei tarkoita sitä että paratiisirannat jäisivät kokematta. Jälleen kerran, rantaelämää omilla ehdoilla ja hyvä tulee!
Nyt kun pidemmälle miettii, niin sitä omilla ehdoilla menemistä se taitaa olla nykyään reissussa, mitä enemmän ikää karttuu;)
Hyvä, että pystyt silti nauttimaan pelosta huolimatta! 🙂 Minulla ei ole mitään varsinaista vedenkammoa, mutta en minäkään mihinkään niljakkaisiin pohjamutiin lähtisi tallustelemaan jossain sameassa vedessä. 😀
Ja tuon vedenkammon sijaan minulla on itse asiassa jonkin tasoinen vene- ja laivakammo. Tämä johtuu pääasiassaan siitä, että tulen helposti merisairaaksi, mutta kammoni usein aiheuttaa sen, että pahoinvointi alkaa jo usein ennen veneeseen astumista (tulen tosin autossa, bussissa, lentokoneessa jne. helposti muutenkin pahoinvoivaksi), mikä sitten ainoastaan lisää sitä kammoa. Todennäköisesti ainakin puolet pahoinvoinnistani aiheutan itse järkyttävällä stressaamisella ja antamalla pelolle valtaa. Pystyn kyllä matkustamaan laivalla/lautalla/veneellä pakon edessä, mutta viimeiseen asti välttelen niitä. Lisäksi kun reissuhistoriaan on sattunut mm. taifuunissa veneellä matkustamista ja useita laivassa vietettyjä merimyrskyjä, eivät ne varsinaisesti ole ainakaan helpottaneet tätä pelkoa. 😀
http://www.rantapallo.fi/fridaingrid/
No voi kääk, tosi moni ihana paikka maailmalla vaatii (pomppivan) vene/laivamatkan. Toivottavasti oot testannut pahoinvointilääkettä (varmaan oot), niistä on kuulemma apua joillekin. Toisaalta taidat säkin reissata sen verran, että jonkun verran olet uhmannut pelkojasi jo omissa rajoissasi. Tsemppiä reissaamiseen kammon kanssa. Kyl me pärjätään <3 -Eve
Tuosta sinun lapsuuden kertomuksesta tuli mieleen jotain joka olisi itsellä voinut kammon saada aikaan; olen pienenä tipahtanut mökkimme laiturilta veteen, en nyt muista kuka aikuinen sai napattua jaloista kiinni. En tiedä onko itsellä niinkään muistijälkeä tapahtumasta vai johtuuko muisto enemmänkin siitä, että se on minulle myöhemmin kerrottu.. Onni oli onnettomuudessa matkassa..
Hurja juttu:o Onneksi ei käynyt pahemmin. Toisaalta kuten jutussa kerroin, olen käynyt useamman hyvin paljon kamalammankin asian läpi elämässäni – ja silti kammo on jäänyt kuitenkin näin aikuisen silmin ihan ”pienestä” jutusta, joten koskaan ei taida tietää, mistä kammonsa saa.
Tajusin kirjoituksestasi sen, että minullakin taitaa olla jonkinasteinen pohjakammo. Inhoan, jos jalat osuvat uidessa pohjaan sellaisessa vedessä, missä en näe pohjaa. Tuntuu, että mielikuvitus laukkaa ja tuntuu siltä ettei koskaan voi tietää mitä siellä on – mutaista, hiekkaista, limaista, terävää, mitä vain.
Niinpä. Toi mielikuvitus. Yleensä siitä on hyötyä, mut pelkojen kanssa ei ;D
Itse pelkään merta ja siellä asuvia eläviäolentoja. Myös mutapohjat ja poijujen ketjut pelottavat 😀
On ollut jotenkin huojentavaa kuulla, kuinka paljon meitä vesi/meri/pohja jne kammoisia on. Myöhemmin ajateltuna en edes tajua, miten luulin olevani jotenkin outo ja poikkeava koko nuoruuteni:) -Eve
Hei ihan huikee postaus!
Tunnistin itseni monista kohdista. Mä rakastan uimista ja vettä, mutta yritän aina olla mahdollisimman pinnalla, missään nimessä en jalkojani suorista vedessä -enkä oikein ede tiedä miksi. Se pohja vaan inhottaa ja pelottaa ihan kuin sieltä tulisi joku ja vetäisi mut pinnan alle.
Ulkomailla taas nautin uimisesta koska näen kaiken 🙏🏼😍
Turkoosit, kirkkaat vedet ovatkin ihan parhaita<3 Kiitos kauniista sanoista:)
Kyllä muakin aina vähän jännittää, kun uimaan menen. Sukeltaminen jännittää myöskin ja en sitä vielä olekaan tehnyt ikinä. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin aina tottuu enemmän ja pelot jäävät taaksepäin. 🙂
Mua ei pohjat kammota niin paljon, mutta suuri ja tuntematon pinnan alla sitäkin enemmän. Suomessa pystyn jotenkuten uidessa olemaan ajattelematta sitä kun menen uimaan, mutta eksoottisemmissa turha toivo. Eikä kammpa mitenkään ole parantanut se, että Indonesiassa snorklatessa törmäsin vahingossa haihin. Voin sanoa, että sen jälkeen ulkomailla uimiseen ja snorklailuun on ollut vieläkin isompi kynnys😅
Mulle riitti se, että meidän mökin lähettyvillä Länsirannikolla joskus oli nähty valas. Tai sitten ne kammottavat syvyyksistä nostetut rupiset tuntemattomat kalalajit ;D On se oma mieli kumma, kun tuollaisista vetää kilareita 😀 😀 -Eve
Minua eivät pohjat tai vesi sinänsä kammota, mutta ei minustakaan ole hauskaa astua johonkin imaisevaan mutavelliin. Hienoa kuitenkin, että pystyt nauttimaan rantaelämästä pelostasi huolimatta.
En tiennytkään, että veden pelko on näin yleistä. En itsekään sameista vesistä tykkää, mutta muuten olen kyllä aika vesipeto. Tuo armollisuuden ja uteliaisuuden kombo kuulostaa ihan oikealta toimintatavalta, vähän samalla tavalla itse tsemppaan itseäni korkeanpaikankammon suhteen. Joskus potkin itseäni persuuksille kun uskon, että kokemus tulee olemaan sen arvoinen, mutta joskus se itsensä kiusaaminen ei ole sen arvoista.
Korkeanpaikan kammo on kyllä varmaan kanssa sellainen, että siihen törmää maailmalla usein. Hienoa, että säkin oot löytänyt sen kanssa pärjäämiselle just hyvän kultaisen keskitiesi <3 -Eve
Hienosti olet pelkoasi selättänyt ja toteuttanut siedätystä vähän kerrassaan, ei kaikkien tarvitse joka juttuun lähteäkään. Itselläkin on vesikasvikammo, enkä myöskään tykkää kovista aalloista tai sen ajattelusta, mitä kaikkea pinnan alla väijyy. Lapsena olin enempi vesipeto, nykyisin paljon säikympi. Lähinnä kirkkaissa vesissä on kiva uida ja snorklata mutta kaikki vähän ”eksoottisempi” jo mietityttääkin. Tyynet, lämpimät rantavedet on parhaita, voi ottaa rennosti, uida ja lillua vaan 🙂
Ikä tekee ihmeitä säikkymiselle, mutta onneksi myös tuolle lillumisasenteelle. Tunnistan:)