SANTA TERESA, COSTA RICA. Otetaan pieni ajatusleikki: ajattele, että poljet metsätietä. Sellaista, jota kukaan ei ole huoltanut vuosikausiin. Haastavaa eivät ole ne runsaat pienet kummut ja maa-aineksesta kurkkivat kulmikkaat, vanteita vihlovat kivet, vaan 15 senttiä syvät valtavat kraaterit, joiden pohjalle tipahdat, kunnes ajopelisi hyppää takaisin.
Sinulla on siis pyörä ja haasteellinen tie. Lisätään siihen 34 lämpöastetta, täyttä auringonpaistetta ja liian pieni lasten kruiseri.
Tie ei ole vain kuoppainen vaan myös rutikuiva. Se pöllyää niin, että silmät vuotavat. Mutta kun saavut mutkaan, voit olla varma, että edellisöinen sadekuuro on puuronnut kohdan tahmeaksi, eikä se ole vieläkään kuivunut.
Sinulla on siis pyörä ja haasteellinen tie. Lisätään siihen 34 lämpöastetta, täyttä auringonpaistetta ja liian pieni lasten kruiseri, joka on ulkonäöltään makea kuin karkki, mutta edestä pahasti kiikkerä ja jonka oikeanpuoleinen poljin viertää ketjuihin päin. Karkista se muistuttaa lähinnä hampaisiin jumittuvaa liian kovaa toffeeta. Polkiessasi polvet osuvat käsivarren sivuun ja jarrut toimivat pätkittäin. Harvemmin alamäessä.
Pyörällä ei voi ajaa edes lievää ylämäkeä, sillä polviin sattuu. Olet rasvannut itsesi päästä varpaisiin paikallisen supermarketin parhailla aurinkorasvoilla, mutta koska on kuuma, on hiki. Ja hikisenä auringonsuoja auttaa minimaalisesti, koska se nousee paakkuina karpaloissa ihon pinnalle, eikä siis suojaa. Tunnet, kuinka poskipäitä kipristelee ja olkapäät alkavat kuumeta.
Sinulla on siis haasteellinen pyörä, haastava tie ja polttavat olosuhteet. Lisätäänpä hauskaan ajatusleikkiin vielä pari realiteettia: Olet matkalla rannalle. Et sille, joka sijaitsee 200 metriä hotellilta tai edes sille, jonne jaksoimme eilen kävellä, vaan niiden takana olevalle rannalle C, jonne kylän matkailuinfon kartan mukaan on reilusti matkaa – eli arviolta 5-6 kilometriä. Olet kuitenkin Väli-Amerikassa, jossa kymmenen minuuttia tarkoittaa tuntia, 200 metriä kilsaa, joten totta mooses tajuat 8 kilometrin päästä, ettet ole vieläkään perillä. Lopulta poljet yli tunnin ja 10 kilometriä ennen kuin edes näet merta. Toki hiekan olet maistanut suussa jo viimeiset 8 kilometriä.
Tässä vaiheessa tulee mieleen esittää kysymys, miksi ihmeessä et voinut mennä ensimmäiselle tai toiselle rannalle. Etpä tietenkään, koska joku kertoi kolmannella olevan tänään paras aalto. Kukaan ei toki voi taata, että aalto on paikallaan, kun lopulta pääset sillä ratsastamaan.
Pieni perheneuvottelu (ei merkittävää sisältöä), turhautuminen (todella merkittävää sisältöä) ja tien yli tepastellut muurahaiskarhu myöhemmin pääset vihdoin perille rantaan C. Se on mieletön ja puoliksi autio.
Lämmin vesi hivelee varpaita. Simpukat heiluvat lempeillä vuoroveden laineilla. Palmujen katveessa voi vilvoitella ja seurata iguaanien reviiritaisteluja. Aaltoa riittää satoja metrejä.
Kaiken se vaatii. Kaiken se kestää. Surf.
Ps. Ajatusleikki on loppunut.
Väli-Amerikassa kymmenen minuuttia tarkoittaa tuntia, 200 metriä runsasta kilsaa.
You might also like
Leave A Reply