Montenegro – Kulkijoiden kohtaamisia

TIVAT, MONTENEGRO. Tämän talon isäntä tuo hienoja autoja Italiasta, mutta ajaa itse vanhalla prutkulla, jonne on arkistoinut kaikki remppatarvikkeensa, paperikirjanpidon, palosammuttimen, ylimääräiset pahvilaatikot ja ilmeisesti roskatkin. Mahduimme bussiasemalta tullessamme sisään juuri ja juuri.

Matkalla tapaa hauskoja tyyppejä ja muutamien sekuntien kohtaaminen jättää tuntuvan muistijäljen.

Hänen rouvansa on sisustanut komean merenrantamajatalon kullalla, halvalla kristallilla, helmiä roikkuvilla satiiniverhoilla. Ei sen niin väliä avautuuko keittiön yläkaappi, koska katossa roikkuu kolmen pennin kristallihökötys. Rouva pitää talon katolla pulufarmia ja kantaa sinne kaksi suurta sangollista leipämössöä päivässä. Ihastuttavan ristiriitainen ele luksusta tavoittelevalta kristallikuningattarelta.

Viereisellä parvekkeella istuu slovenialaisduunari, joka kyselee Suomen palkkatasoa vastaavissa töissä. Viereisessä huoneessa oleva venäläispariskunta juttelee sujuvasti kanssamme. Venäjäksi. Kielimuuria ei ole, joskaan ei kovin suurta ymmärrystäkään. Rouva katsoo iltaisin piilokameraa ja kikattaa tauotta.

Puolen kilometrin päässä nousee uusi Monaco, Montenegron uusi miljardöörisatama Porto Montenegro. Tämän rinnalla Ranskan Etelärannikolla pörrää pelkkiä suuria tonnikalapurkkeja ja Monacon satama on pelkkä pikkuvenelaituri. Sulavasti muotoillut jahdit lilluvat kauniissa linjassa täydellisesti kiillotettuina. Viimeisen päälle puunattuja ovat myös valkopaitaiset kansimiehet, joita hyörii laiturilla ja veneissä kuin kimalaisia ruusupuskassa. Aurinkoverhon takaa pilkistää kesäpäivän neuvotteluja käyviä lipeviä rahamiehiä viskilasi kädessä pyöreän pöydän ääressä.

Montenegron ensimmäinen japanilaisravintola on tietenkin täällä. Tavikset syö sushia, koska sitä saa paljon suht’edullisesti. Millikerholaiset siemailevat sen sijaan erilaisia keittoja ja närhivät kaikenlaisia kummallisia tempuroita. Paikan sisäänheittäjä, ei tietenkään ole lipeväkielinen liiviin ja valkoiseen paitaan pukeutunut Sergio, vaan mallimittainen tumma seireeni, joka hymyilee kauniisti ja tuo taloon suurimmat tukut pelkällä viehättävyydellään. Ja minihameellaan.

Täysin erilainen kokemus on edellisillan balkanilaisia grilliherkkuja tarjonneessa kehutussa kulmakuppilassa. Järjettömän hyvässä lihamättölässä sisäänheittäjänä toimii huumaava tuoksu. Tarjoilijana pöytien välissä hyörii lähes pelottavan suuri raavas grillimaisteri, joka nauraa haljetakseen vegetaristille, kaataa viiniä lasiin ronskilla kädellä ja osoittautuu lopuksi hellyyttäväksi teddykarhulaiseksi.

Matkalla tapaa hauskoja tyyppejä ja muutamien sekuntien kohtaaminen jättää tuntuvan muistijäljen. Bosnialaishostellin ummet ja lammet jutteleva omistaja, 3-senttisin ripsin, kimeällä äänellä ja kestohymyllä varustettu respatyöntekijä. Vierekkäiseltä partsilta bongattu ihastuttava ja samanhenkinen tanskalaissurugualainen pariskunta.

Vuoristokylän vaivaannuttavan hiljainen vuokraisäntä Ranko, jota hävetti suurin piirtein avata maksaville vieraille ovi asuntoon. Surullisen kuuluisan Old Wolfin hupitarjoilija ja järjettömän huonot annokset. Pikkuruisen Zabljakin kovin bisnesmies, joka vuokrasi asuntoja ja pyöriä, mutta eniten tykkäsi seisoskella vyölaukku polleana keskustan risteyksessä moikkailemassa ihmisille. Saman takapajulan likaisen basaarin likaiset sekatavarakauppiaat ja ihastuttava infotäti, jolle oli vaikea ymmärtää, mitä kukaan tekee vuorilla viittä päivää.

Nauravan kulkurin kaksoisvelitarjoilija. Ulcinjin ruotsalaistunut liikemies, joka piti kesätyönään herttaista hotellia. Pelottavasti huojuvat lastenteatterin starat ja aamiaisella horror-herätyksen aiheuttanut kummisetäminen krapulakuiskaaja.

Ihmiset. Nuo kohtaamiset ovat kirsikkoja reissun päällä ja joskus myös se ällö kermavaahto.